Rakkaudesta ja irtipäästämisestä

Rakkaudesta ja irtipäästämisestä

Rakkaus. Ihana, kaunis – mutta joskus kivulias opettaja. Tunnustan. Minulle on ollut vaikeaa oppia hyväksymään sen alati muuttuva luonne. Vapauden luonne. Sillä rakkautta ei voi kahlita, eikä omistaa. Rakkaus elää rytmissä elämän kanssa. Hengittää sisään ja ulos. Syntyy ja kuolee. Rakkaus kuiskaa ”päästä minusta irti, anna minun mennä ja jatkaa matkaani. Älä takerru minuun, älä yritä omistaa minua. Vaan anna minun mennä, anna minun elää ja hengittää – synnyttää alati uutta. Uusia muotoja, uusia kukintoja. Tämä muoto on jo aikansa palvellut, ja nyt on muutoksen aika”.

Kaikki, jotka ovat eronneet, menettäneet rakkaansa tavalla tai toisella, tietävät, miten kipeältä voi luopuminen tuntua. Miten syvälle sisimpään sattuu, kun jokin kaunis, joka kerran oli siellä, ei enää toisella hetkellä olekaan siellä. Miten kipeältä se tuntuukaan kun tajuat, että itsellesi rakas suhde kaipaa uusiutumista tai täydellistä luopumista sillä rakkaus ei voi tällä hetkellä elää ja hengittää vapautta. Jonkin täytyy muuttua, jotta kumpikin meistä saisi elää ja hengittää – kulkea eteenpäin. Se sattuu. Ja silti lopulta on päästettävä irti, sillä mitä muuta voi ihminen tehdä, kun antaa rakkauden jatkaa alati muunutvaa matkaansa?. Antaa tilaa ja väljyyttä asioille muuttua, antaa rakkauden kulkea villinä ja vapaana, niinkuin sen kuuluukin tai se kuihtuu. Antaa tilaa myös omalle kivulle ja surulle, sille luonnolliselle surulle, joka syntyy siitä kun jokin vaihe on tullut päätökseen, eikä enää ole paluuta takaisin – on vain uusi, tuntematon tie eteenpäin.

Yksi itselleni rankimmista opeista on ollut rakkauden täydellisen vapaan laadun hyväksyminen. Se, etten voi kontrolloida sitä, en voi hallita sitä. En voi pakottaa sitä. Rakkaus on. Ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa viimekädessä, mitä haluan. Se tulee yllättäen. Se saattaa lähteä aivan yhtäkkiä kuin oli tullutkin – kuin rakastaja, joka vain hetkeksi tuli käymään, opettamaan jotain mitä pitikin oppia. On ollut vaikeaa hyväksyä se,´etten minä, eikä kukaan voi pakottaa rakkautta pysymään yhdessä muodossa, ei edes yhdessä, vaikka kuinkakin rakkaassa suhteessa. Mutta se mitä voin tehdä on antaa tilaa. Sanoa rakkaudelle ”let thy will be done”. Antaa tilaa rakkaudelle elää ja hengittää minussa. Ymmärtää, hyväksyä jopa kipeältäkin tuntuvat tilanteet ja tunteet. Ja samalla, tuossa irtipäästämisessä ja rakkauden vapaana liikkuvan laadun tunnustamisessa piilee jotain äärimmäisen kaunista. Mahdollisuus rakkauden syntyä jälleen uudestaan. Mahdollisuus rakkaudelle laajentua. Mahdollisuus oppia jotain syvää rakkaudesta itsestään. Ja oivaltaa, ettei rakkaus välttämättä sittenkään kuole, vaikka se fyysisesti muuttaisi muotoaan.

 

2018-04-02T00:01:20+00:00 22 maaliskuu, 2018|

Kirjoita kommentti