Naimisissa Ihmisyyden pimeän puolen kanssa

Naimisissa Ihmisyyden pimeän puolen kanssa

Jos ollaan ihan rehellisiä, en usko että meissä on varsinaisesti mitään pimeää tai pahaa. On vain paljon tiedostamatona. Kirjoitan kuitenkin nyt siitä puolesta ihmistä, jota usein kutsutaan pimeydeksi. Tunteista, jotka yhteiskunnassamme koetaan ”pahoina” tai ”vaikeina” – siitä puolesta, joka saa ihmiset toimimaan vahingoittavasti, joko itseä tai muita kohtaan. Se puoli meissä, jota olemme oppineet häpeämään, pelkäämään – ja sanan mukaisesti pitämään pimennossa! Siitä puolesta meissä, joihin emme halua kohdistaa sitä kirkkainta päivänvaloa.

Pimeyden tunnistaminen omassa itsessä vaatii ainostaan yhtä asiaa.Täydellistä rehellisyyttä omaa itseä kohtaan. Ei ole kivaa tunnustaa esimerkiksi himoitsevansa ystävänsä vaimoa, sitä tosiasiaa että tunnet kateutta kaikkia ja kaikkea kohtaan, sitä että mielesi tekisi mieluusti listiä lähelläsi oleva ärsyttävä henkilö maanlakoon… mitä ihmeellisen mehukkaita mielikuvia meillä nyt onkaan! Kuitenkin tuo rehellisyys omia tunteita ja itseä on ensimmäinen asia, pyhä ja kaunis asia – joka jo itsessään auttaa tuomaan selkeyttä pimeyden kekselle.

Haasteellisinta pimeyden kohtaamisessa ei useinkaan liene itse pimeys – vaan pimeyden pelko. Se häpeä, joka ihmisellä liittyy omaan pimeyteen. Usein juuri häpeä omista ajatuksista ja pelko siitä, mitä tapahtuu jos pimeys vie mukanaan -.estävät meitä rehellisesti katsomasta pimeyttä itsessämme. Usein kun ihminen häpeää itsessään jotain tai jopa pelkää jotain puolta itsessään, liittyy tuohon asiaan torjunta. En halua näyttää jotain puolta itsestäni muille. En halua paljastaa omia haavojani, sillä häpeän niitä itsekin. Tai pelkään että minut tuomitaan – ihan niinkuin tuomitsen itse itseni. Usein näihin asioihin liittyy myös välttelyä ja peittelyä. Jos en ole sinut itseni ja toimintani kanssa, en uskalla tulla näkyville sen kanssa. En uskalla näyttää muille omaa heikkoa kohtaani – en välttämättä edes itselleni.

Pimeyden takana ovat usein syvät haavat. Kateuden takana kokemus, että jotain puuttuu sinulta itseltäsi. HImon takana tarve tulla kosketetuksi, tarve antaa oman energian virrata vapaana. On paljon, mitä pimeä puolemme voi meille kertoa meistä itsestämme, omista inhimillisistä tarpeistamme. Mutta näiden viestien kuuleminen on mahdollista vasta kun pääsemme oman häpeämme yli ja voimme aidosti kohdata näitä haavoja, kipeitä paikkoa, häpeän kohtia itsessämme. Vasta kun torjunta ja välttely muuttuvat valmiudeksi kohdata ja kasvaa, pääsee pimeys kertomaan ne syvät opit, mitä se pitää sisällään. On täysin luonnollista tuntea häpeää ja pelätä pimeyttä. Ovathan meistä useat oppineet ajattelemaan pimeyden pahana ja pelottavana, hävettävänä. Kuitenkin meissä asuva pimeys on yhtäläinen valomme kanssa. Itseasiassa koen että se ON valoa. Kun kykenemme sen aidosti kohtaamaan.

Tunnustan rehellisesti, että olen aina rakastanut jollain kierolla tavalla ihmisen pimeää puolta. Tai no, ehkä se ei ole edes kieroa – vaan todella aitoa. Se ei tarkoita sitä, että hyväksyisin julmuuden, mutta olen aina pitänyt pimeää luonnollisena aivan kuin valoakin. Itseasiassa oma menneisyyteni ja pimeä puoleni on todella syvästi opettanut minulle asioita valosta ja rakkaudesta – todella aidosta ja sydämestä lähetävästä sellaisesta. Pimeys on minussa. Aivan kuin minussa on valo ja rakkaus. Aivan samoin kuin minussa asuu viisaus, minussa asuu myös tiedostamattomuus. Pimeä puoli kaipaa rakkautta. Se kaipaa ymmärtämistä. Se ei tarkoita sitä, että kaikki mitä teet tiedostamatta olisi oikein tai ihailtavaa. PImeän puolen hyväksyntä ei tarkoita sitä, että se olisi tekosyy esimerkiksi vahingoittavalle toiminnalle. Kuitenkin pimeän puolen syleily tekee ihmisestä ehyen. Voin sanoa sille, vaikka haastat minua, minä otan sinut kämmenelle. Minä myönnän, että minussa on puolia, jotka ovat pimeitä, vaarallisia, kipeitä, juonikkaita, vihaisia, vahingoittavia, epämääräisiä… enkä enää juokse teitä karkuun. Minä seison omien puolieni takana. Niin valojen kuin varjojen. Ja minä syleilen itseäni kokonaisena, ihmisenä.

Toisinaan saatat kohdata ihmisiä, joiden on vaikeaa suhtautua pimeyden rakastajiin – tai pimeyden hyväksyjiin. Itse olen saanut elämässäni kohdata hyvän joukon oudoksuvia katseita puhuessani pimeyden hyvistä puolista. Olen aina ollut nainen, joka on elänyt voimalla pimeyttä ja valoa, rakkautta ja vihaa, selkeyttä ja epämääräisyyttä. En tiedä tuleeko minusta ikinä täysin buddhamaista, kristallinkirkasta ja energioiltaan 100 % puhdasta.. mitä? Valaistunutta? Tuskin, mutta onneksi ehkä ei tarvitsekaan.

Rakkaiden ystävieni kanssa yksi rakkaimmista sielutöistä on ollut baareissa elämästä nauttiminen ja aidosti ihmisten kohtaaminen sielu – ja sydäntasolla, vaikka ympärillä ei välttämättä ole ollut aina se kaikkein hienovärähteisin yksisarvisenergia… (huomattakoon että pidän myös hienovärähteisestä yksisarvisenergiasta! ) Silti noissa kohtaamisissa, erilaisten ihmisten kanssa on ollut läsnä aito rakkaus. ne hetket, kun sielu koskettaa sielua, vaikka Rautatieaseman metrotunnellissa, tai Kallion kapakoissa, paikoissa, missä oikeasti on myös paljon pelkoa ns. pimeyttä, siellä on myös todella paljon aitoutta ja rakkautta. Mutta sitä henkisyys parhaimmillaan on. Hyvin tavallista elämää syleilevää, maassa ja elämässä kiinni. Siellä missä on pimeintä, on myös mahdollisuus rakkaudelle, lempeydelle, myötätunnolle ja valolle. Pimeys on asia, jota kukaan meistä ei voi paeta. Sen voi kieltää. Sitä voi yrittää vältellä. Sen keskelle VOI tuoda rakkauden valon ja ymmärryksen. Mutta sitä ei voi ohittaa, eikä kannatakaan, sillä pimeydessä asuu suurin ihmisen kasvumahdollisuus.

2018-01-16T13:42:05+00:00 16 tammikuu, 2018|

Kirjoita kommentti