Ihmisyyden pyhät haavat

Ihmisyyden pyhät haavat

Tämä kirjoitus on omistettu kaikille, joihin on joskus osunut. Joihin on kolahtanut ja syvälle. Kaikille, jotka ovat tunteneet arvottomuutta ja riittämättömyyttä itsestään, omasta kehostaan, siitä mitä on. Miten vaikeaa onkaan nähdä oma arvonsa. Oma itsensä puhtaana, kauniina, pyhänä – arvokkaana, juuri sellaisena kuin on.

Miten syvään voikaan viiltää se tunne, etten ole tarpeeksi. En kelpaa. En riitä edes itselleni. Tai nimenomaan juuri sille. Ja koska en riitä itselleni, pelkään, etten riitä muillekaan – niin syvältä kumpuaa tuo riittämättömyyden musta kuilu.

Ja se ääni, joka kertoo lukemattomia syitä mikä minussa ei riitä. Kehoni on vääränlainen, ääneni ei ole niin kuin pitää, oma laatuni ei ole oikeanlainen, minun pitäisi olla rauhallisempi, tasapainoisempi, rohkeampi, heittäytyvämpi, herkempi, vahvempi…. No, tavalla tai toisella Parempi. Riittävämpi. Erilainen, kuin nyt.

Miten syviä ovatkaan ne haavat, jotka ovat osuneet naiseuteen, miehisyyteen. Koin, etten riittänyt kumppanilleni, äidilleni, isälleni tais erkunkaimankoiralle. Mutta itse asiassa en riittänyt itselleni.

Oma syvin haavani, johon sulautuvat riittämättömyyden tunne naisena, ihmisenä – on aiheuttanut aikanaan sen, että yritin ruoskia itseäni (vertauskuvallisesti ehkä, mutta viiltävyydessään on kuin olisin ottanut todellisen ruoskan käteeni), yritin muuttaa itseäni. Kysyin mitä muut haluaisivat minusta nähdä. Miten kelpaisin täällä, miten tuolla. Yritin etsiä rakkautta, joskus kyseenalaisillakin keinoilla – etsin huomiota, vaikka en huomannut itseäni. Yritin etsiä jotain ihmistä, rakastettua – jolle kelpaisin, vaikken kelvannut itselleni.

Sydämessä kipu, joka hetkeksi hellitti, kun joku kuiskasi, sinä riität, rakastan sinua. Mutta tuo kipu ei hävinnyt. Ja hetken päästä, kun olin yksin, se kutsui jälleen huomiotani. Verta vuotaen sanoi, rakasta minua. Sillä jos sinä et rakasta minua, ei kukaan voi minua parantaa. Sillä ne kauniit sanat, aitokin rakkaus, valui haavan päältä lohduttaen hetken, mutta ei pysyvästi parantaen. Hetken rakkaus, hetken huuma, hetken huomio toi hetken helpotuksen, jotta pystyin unohtamaan sen kivun, joka minun oli kuitenkin lopulta kohdattava.

Toisinaan minulla on tunne, että ehkä koko elämäni, joudun kantamaan sisälläni syvää arvottomuuden haavaa. Ainakin hetkittäin. Ja otan tuon haavan kämmenelle. Katson sitä, tervehdin kuin ystävää. Syleilen sitä. Ja sanon, minä rakastan sinua. Vaikka et koskaan edes paranisi, niin ei hätää. Saat olla, juuri niin kuin olet. Niin kuin kaikki muukin minussa. Niin kuin kaikki kaunis ja eheä minussa, niin saat sinäkin olla. Saan särkyä. Saan olla vahva. Saan olla valoa ja saan olla pimeyttä. Saan olla kipua ja tuskaa ja syvää eheytymistä, uudelleen syntyvää voimaa.

Joten haava, rakas ystäväni, jota olen vihannut, jonka olen usein kieltänyt – ole hyvä ja jää – tai lähde, mutta vasta sitten kun aika on, ja sinä tiedät kun se on. Jää siksi, kunnes kyyneleet ovat hoitaneet sinua riittävän eheäksi ja olen oppinut rakastamaan sinua. Vaikka olisitkin minussa, minä elän ja hengitän sinun kanssasi.

Toisinaan myös sinusta huolimatta nautin, vaikka samaan aikaan viiltäisit. Kiitos siis teille, ne haavat, jotka ovat syvimpään osuneet, sillä teissä asuu suurinr akkaus ja myötätunto, jota ilman en olisi se, joka nyt olen. Ilman teitä en tuntisi niin syvästi kuin pystyn nyt tuntemaan – kipua, surua, mutta myös iloa ja rakkautta. Sillä mukananne toitte myös lahjan syvästi rakastaa ja tuntea sitä iloa ja valoa, joka virtaa sisääni jokaisen virtaavan hengityksen myötä, jokaisen puhdistavan kyyneleen myötä.

Joten kiitos. Kiitos että sain tuntea sen nöyryyden, jota tulitte opettamaan, sen kauneuden kun rakkaus sulattaa kivun ja katsoo kivun tuolle puolen.

Kiitos että sain oppia ja nähdä valonpimeyden jälkeen.

2018-01-16T13:46:07+00:00 10 joulukuu, 2017|

Kirjoita kommentti